Plotinos ja Porfyrios - uusplatonismia tähän paikkaan

Rooman keisariajan monista uusplatonikoista tärkeimmät lienevät Plotinos (205 -270), Porfyrios (n. 232 - 305) Jamblikhos (n. 245 - 326) ja Proklos (412 - 485). Kaikki he pitävät itseään, osin perusteettomasti tai liioitellen, Platonin aitoina oppilaina. Yhteiskunta- ja valtiofilosofia eivät useita uusplatonikkoja paljonkaan kiinnosta. Lähes kaikki kaikessa on heille teologia, metafysiikka  sekä logiikka (mukaan lukien osaksi matematiikka). Mutta itse Platon oli kunnostautunut muutenkin kuin mystikkona. Nimitys "uusplatonismi" otetaan käyttöön vasta myöhään uudella ajalla (Suurin osa Platonin teoksista löytyy lännessä vasta renessanssin aikana.) Vasta Hegelistä pitäen edellä mainittuja ja mainitsemattomia uusplatonikkoja  lakataan pitämästä platonismin rappeutuneina edustajina.

Plotinos, kaikista uusplatonikoista tiettävästi ensimmäinen, oli syntynyt Egyptissä. Koulunsa hän perustaa Roomaan n. 245. Kouluja nousee muuallekin kuin niin sanottuun Ikuiseen Kaupunkiin, mutta niiden eroavuuksia sen kummemmin kuin opinkappaleitakaan ei ole tässä mahdollista käsitellä. Aleksandrian koulun johtajana toimii nuhteeton Hypatia, nainen, kunnes kristitty jengi pappiensa yllytyksestä murhaa hänet kadulle (415). Vähän yli sata vuotta myöhemmin (n. 524/6) filosofi Boethius, Theoderikin senaattori ja latinalaisen uusplatonismin uljas hahmo, joka samalla tunnustaa uskoa Kristukseen, vangitaan tekaistun dokumentin nojalla. Vankeuden päätteeksi teloitetaan syytettynä poliittisesta vehkeilystä ja väärän (ei-areiolaisen) magian harjoittamisesta.  Ennen kuin teloittajan miekka välähtää, Boethius käy keskustelun perimmäisistä kysymyksistä itsensä Rouva Filosofian, Filosofian Hengettären kanssa. Mielipiteen vaihdon voi lukea Boethiuksen opuksesta 'Filosofian lohdutus' , jonka käänsin ja selitin suomeksi 2001. Teemoista yksi koskee angelologiaa, enkelioppia.

Kaiken hierarkisesti järjestyvän olevaisen ikuisen lähteen näkee Plotinos Yhdessä: Yksi (Hen) tarkoittaa perimmäistä, täysin aineetonta, immateriaalista todellisuutta. Siitä erottautuu ulosvirtauksessa, emanaatiossa, erilaisia olevaisen moduksia tai prinsiippejä tai hypostaaseja. Ensinnä tulee nous eli henki tai mieli (tai ymmärrys). Se on itseään ajatteleva ajatus; se joutuu tarkastelemaan erikseen ja perättäisessä järjestyksessä muotoja niin, että aika ja avaruus syntyvät. Sitä seuraa maailmansielu, sitä taas yksilösielut, jotka sijoittuvat aineelliseen luontoon (fýsis) tai maailmaan. Sielu (psykhé) on vain / sentään hengen hajanaisempi versio. Uusplatonismi edustaa  ontologista optimismia.

Ainetta pitää Plotinos (Johannes Scotus Erigenan tavoin) ei-olevana; aineelta puuttuu riiippumaton todellisuus, ja niin puuttuu myös pahalta (ja samaa mieltä on varhaiskeskiajan kristitty uusplatonikko, Johannes Scotus Erigena). - Ihmiselämän tarkoitus on päästä nousemaan takaisin Yhteen. Ylipäänsä kaikki, mikä lähtee korkeasta prinsiipistä, on sen kaltainen taikka itse asiassa samaa olemusta sen kanssa - ja siihen se on lopulta palaava. Samaa humanismia ja universaalia sympatiaa tapaamme Erigenalta, jonka mukaan kaikki pelastuvat "ennalleen palautumisen tilassa". Ihmisen pitää Plotinoksen mielestä päättäväisesti kehittää henkistä olemustaan ruumiillisen puolensa eli orgaanisten motiiviensa kustannuksella. Vain aineeton eli siis yksi (Hen) on vapaa, sanoo Plotinos, ja maailma "kelluu sielussa". Aineen kahleissakin - tai luonnon  vankina elää kituuttava - sielu on potentiaalisesti vapaa. - Yhden, siis perimmäisen todellisuuden, voi täällä ajassa ja lihassa oleva ihminen tavoittaa vain mystisessä ekstaasissa - ruumiittomassa tilassa tai sanokaamme: tilapäisessä ruumiistapoistumiskokemuksessa ja vihdoin fyysisen kuoleman jälkeen.

Oppilas Porfyrios kärsi vaikeista masennustiloista ja hautoi itsemurhaa. Se jäi kaikkien onneksi tekemättä. Näet opettaja Plotinos esitti vakuuttavat argumenttinsa elämän jatkamisen puolesta. Muuan tarina kertoo Plotinoksen estäneen Porfyrioksen itsemurhan sanomalla mitä vetoavimmin, jos kohta vähemmän miehekkäästi, ettei hän (suuri Plotinos) tahtonut tulla jätetyksi ypöyksin maailmaan (sic!).  Tavallaan korvaukseksi tästä pelastumisestaan Porfyrios kirjoitti Plotinoksen elämänkerran ja editoi hänen teoksensa, joka vain vaivoin avautuu lukijalle. Porfyrios kirjoitti itsekin lukuisia opuksia. Niiden joukossa loisti keskiajan kristityille tavattoman tärkeä Kommentaari Aristoteleen 'Kategorioihin'. Se tunnetaan nimellä 'Isagoge' (Johdatus) edellä mainitun Boethiuksen, Rouva Filosofian oman pojan, latinaksi tulkitsemana. - Oletettavasti Plotinos kuoli Campaniassa tuberkuloosiin (270). 

Porfyrios nostattaa kristityissä kilvoittelijoissa katkeraa vihaa julkaisemalla teoksen, joka pyrkii kohta kohdalta osoittamaan kristinuskon dogmit vääriksi, kerrassaan naurettaviksi. Kristitty jengi käy kerran Porfyrioksen kimppuun mutta ei saa tai halua saada tätä hengiltä. Mittavasta traktaatista meillä on tallella tärkeitä katkelmia. Teoksessaan 'Pidättyväisyydestä' ('De abstinentia') Porfyrios osoittautuu erittäin askeettisen vegetarianismin puolestapuhujaksi. Tässä hänen motiivinsa ovat pitkälti pythagoralaisia. 

Aeternitas

Olin uupunut ja ilmoittanut Maija-Leenalle jättäväni roomalaiskirjan teon kylmästi sikseen. Projekti olisi mitä ilmeisimmin kaatunut siihen paikkaan, ellei Erkki, 79, olisi yllättänyt ja tullut kolmanneksi mukaan. - Siksi minäkin päätin jatkaa tuskaisaa (ja säätiöiden asiamiesten torjumaa) tekstin tuotantoa; piti toimia kolmella kielellä, trilingvaalisesti. Kaksikin olisi vaatinut ankaraa puristusta. Kolmea gloossaa käytettäessä taakka aina kasvaa, sanoisin, eksponentiaalisesti.

Syyskuun alussa 2011 roomalaiskirja valmistui. Tiiviitä sivuja lasketaan 214, ja merkkejä siinä on virtuaalisesti suunnaton määrä. Kolmistaan päivittämämme roomalaiskirja jatkaa siitä, mihin Maija-Leena ja minä olimme kaksistaan niinikään kolmikielisessä (ja luonnollisesti säätiöiden vähättelemässä) helleenikirjassa päässeet (2010). Sen ruskeasävyinen kansikuva näkyy alempana, toisen kirjoituksen kohdalla, ja se toimii luullakseni paremmin kuin roomalaiskirjan kansikuva. Katsonet sieltä, jos kirja tai sen kansikuva ei ole jossakin tullut vastaan.

Heti kohta Erkin suostuttua pelastavan enkelin osaan näin kausaliteettia uhmaavan, eloisan enneunen: minun sallittiin nähdä kirjan kansiteksti valmiina (joskin ilman poeetta Vergiliuksen kuvaa). Ja kannessa oli musta risti yhden tekijän nimen jäljessä. Minua kuitenkin estettiin näkemästä tai kieltäydyin näkemästä tai muistamasta, kenen kuolemaa tarkoitettiin. Unesta tuli totisinta totta eilen perjantaina 20.1.2012 klo 12:n jälkeen päivällä. Tuotiin sanaa, että Erkki oli siirtynyt viimeisenä elonpäivänään rauhan saaneena ajasta Ikuisuuteen. Saulus Scholasticus eli ystäväni Sauli muistutti minua äsken (nyt on lauantai) Carl Gustav Jungin rohkeasti esittämästä synkronismin periaatteesta: se koskee kuin koskeekin merkityksellisten asioiden yhteenosumia, coincidenssejä tai jopa convergentioita, kuten omasta puolestani haluaisin korostaa.

Enneunet voi ajatella sen erityisiksi ilmentymiksi. Tässä sopii mennä pidemmällekin ja sanoa olkoonkin hieman tautologisesti, että meillä ihmisillä on aika (khrónos, tempus) tässä aika-avaruudessa, spatiotemporaliteetissa. Ikuisuudessa sitä vastoin ei aikaa tunneta eikä tulla tuntemaan; sitä ei siellä kertakaikkiaan ole, mutta me olemme siellä - osaksi jo nyt.

Miksi en jatkaisi vielä? - Ikuisuudessa me elämme; olemme jo kuolemankin kohdanneet ja taaksemme jättäneet. In aeternitate nos vitam agentes ipsam mortem iam passi sumus et post terga reliquimus. Kaikki on jo tapahtunut. Efesoksen filosofi Herakleitos ajatteli näin erään fragmenttinsa mukaan. Vetoan toiseen runoilijaan - sillä Herakleitoskin oli runoilija parhaasta päästä, vaikka hän kirjoitti ainoastaan proosaa: Eeva-Liisa Manner sanoi, että hänen vakaumuksensa mukaan kaikki on jo todella tapahtunut. - Kiitän saamastani inspiraatiosta Saksassa asuvaa ystävääni Hannelea - kuten muitakin edellä mainitsemiani ihmisiä ja heidän lisäkseen Tuuliaa. Ja kiitän myös enää "vain" Ikuisuudessa elävää Erkkiä. Hän on vapautunut kahleistaan ja lakannut olemasta ajan vieras.

Requiem aeternam

Sain suruviestin samaan aikaan, kun pimeys alkoi peittää maata. Rakas opettajani ja ystäväni, filosofian tohtori Erkki Palmén on nyt poissa.

Stephen Hawking 70 vuotta (8.1.2012).

Hawking sairastaa ties monettako (kymmenettä) vuotta ALS-vaivaa. Siksi hänestä ei ollut osallistumaan Cambridgen yliopiston hänen kunniakseen järjestämään juhlaan. Suuri englantilainen fyysikko tekee BBC:lle antamassaan lausunnossa tiettäväksi, että hän pelkää ihmiskunnan (mankind, humankind) tuhoutuvan viimeistä edustajaansa myöten jossakin planetaarisessa onnettomuudessa kuten ydinsodassa tai -petollisen harmittomalta vaikuttavan -ilmaston lämpiämisen seurauksena. On syytäkin pelätä (vaikka Paavo Lipponen vakuuttaa vaalimainoksessaan, ettei ainakaan suomalaisilla ole mitään pelättävää). Mikä neuvoksi apokalyptisen näkymän edessä? Voidaanko tuhosta selvitä, jos varsin realistisesti odotetaan, ettei Gaian täystuhoa voi enää estää teoilla eikä puheilla eikä istumalla hiljaa kädet ristissä? Liike-elämän konsulteista ei liene apua vaan haittaa. - Hawking ehdottaa näpertelyn ja tyhjän puheen asemesta kosmisen avaruuden kolonisointia. Pitää tarttua mitä pikimmin toimeen; muuten perii hukka. Avaruusteknologiaan täytyy ohjata ratkaisevasti enemmän resursseja, kuin siinä tällä hetkellä käytetään. Meidän pitää - Hawking sanoo - perustaa siirtokuntia Marsiin ja muille taivaankappaleille.

Ihmiset pitävät sairauden runtelemaa Hawkingia sympaattisena hahmona; tunnetuin hänen teoksistaan on "Ajan lyhyt historia". Siinä fyysikko esittää kansanomaisella kielellä, millainen universum on ja miten se on alkunsa saanut. - Jos kuitekin omaksumme äärimmäisen metafyysisen realismin, jonka mukaan ihmisyyden olio on todella olemassa, meidän ei tarvitse pelätä kaikkien miljardien partikulaaristen ihmisten tuhoutumista, koska ihmisen platonis-augustinolaisissa korkeuksissa leijuvalle idealle ei käy kuinkaan! Ei siis ole mitään pelättävää. Presidenttiehdokas Paavo Lipponen ansaitsee huonoista kannatusluvuistaan huolimatta hatunnoston. Jääkäämme Tellukselle ja jättäkäämme kosminen avaruus, extraterrestiale spatium, rauhaan. Meidän käy kehnosti, mutta onneksi ihmisen idea kestää ikuisesti - kunhan on olemassa jokin olento, jonka mielessä se asuu.

Mars on sodan jumala. Miksi ihmisten pitäisi mennä käymään sotia Marsiin ja tuhota sekin -sikäli kuin marsilaiset eivät tee kolonialisti-imperialisti-ihmisistä selvää. Sodan voittajaa ei ole kirkossa kuulutettu. Parasta olisi pitää matalaa profiilia ja tyytyä annettuun mailmaan.

Filosofia saa ansionsa mukaan

Mitäpä elämä olisi ilman nautintoja? Aristippokselle, kyreneläisen hedonismikoulun perustajalle, hyve (areté) merkitsi tietoa, "korkeinta hyvää". Sen Aristippos määritteli nautinnollisten hetkien suurimmaksi mahdolliseksi summaksi. Mutta Hegesias (n. 320-280 eaa), eräs Aristippoksen oppilaista, laski pessimistisesti tai realistisesti, että ihmiselämässä moisten huippuhetkien (sanokaamme kliimaksien) summa paljastuu ilman muuta pienemmäksi kuin mielipahan ja suoranaisen tuskan hetkien summa. Hegesias väitti teoksessaan Apokarterwn varsin buddhalaiseen tai mielestäni pikemminkin jainalaiseen tapaan, että halu kokea mielihyvää tai nautintoja aiheuttaa tuskatiloja; mielihalujen tukahduttaminen on elämän aikana ainoa metodi eli tie tuskattomuuteen ("heikko" ataraxía). Tuskattomuutta Hegesias piti ainoana onnen muotona tai pikemminkin onnen korvikkeena. Parasta on kuitenkin, hän korosti, kuolemaa seuraava tunnon ja tietoisuuden täydellinen puute ("vahva" ataraxia).

Termit "heikko" ja "vahva" ataraxia ovat omiani. Tässä sopii korostaa sitä, että Hegesiaan mukaan ainoa varma tie ulos tuntevasta ja tietoisesta elämästä käy vain itsemurhan kautta. Hegesias sai lisänimen ho Peisithánatos (Itsemurhakonsultti) viimeistään silloin, kun joukko hänen kuulijoitaan riisti Aleksandriassa itseltään hengen (vaikka se ei ollut ainakaan jainismin katsannossa kehittynyt henkisesti tarpeeksi pitkälle). Hegesias joutui poistumaan kaupungista, kuten kuuluikin käydä. - Hegesiaasta ovat kertoneet Diogenes Laertios (2,86 ja 93ff.) ja Marcus Tullius Cicero (Tusculanae disputationes 1,83f.). Minäkin olen yhdessä Maija-Leena Kallelan kanssa sanonut sanottavani Hegesiaasta kolmikielisessä kirjassamme Ne mainiot helleenit (Jyväskylä 2010, 104 ja 135).

Hegesias on hyvä esimerkki siitä, että nautinto-oppi voi "lyödä yli" radikaaliin pessimismiin. Ja Hegesiasta sopii (tai ei sovi) pitää Platonia parempana Sokrateen oppilaana. Ongelmaksi tulee, mitä "parempi" tässä tapauksessa kullekin tulkitsijalle tarkoittaa. Mutta mitäpä siitä, koska elämä pysyy joka tapauksessa ongelmana aikojen loppuun.

On the greatness and misery of philosophy

Modern or "Faustian" man is, owing to his very nature, enchanted by a headless or limbless ancient torso, rather than by some wholly preserved or successfully restored sculpture dating back to the same remote culture. Torsos have their own fate and they are surrounded by an aura, as Oswald Spengler argues. Torsos convey to us the charm of antiquity, but they also remind us of the one-way direction of time and, consequently, of the transitory nature of all worldly goods and ideas. First and foremost, it is, however, the empty space of the torso's missing head or limbs that attracts our attention. An optic and optimal reproduction is constructed in the mind of a devout visitor to galleries of ancient art. The factually empty space around the torso is filled with the tempo and rhytm of invisible lines. Similarly and quite analogically, modern man, whom we, following the footsteps of Goethe and Spengler, call "Faustian" and whose main characteristic is restlessness and "concern" (German "Sorge"), feels attracted by the badly broken lines of graphic symbols, i.e. by those ancient texts which have come down to us in scanty fragments or textual torsos. They, too, have their own fate and aura.

For his doctoral thesis on Heraclitus of Ephesus, the Ionian philosopher of "flux", Spengler tried to find an all-embracing outlook on the world (Weltanschauung) in Heraclitus' book 'On the Nature of Things', which is, for the most part, lost for us. There are, however, about 130 short fragments, the discussion on which has not, by any means, been completed but is continuing still. The most famous fragment reads as follows: "This world-order, which is the same for everybody, was created neither by any god nor by any human being but has always been, and is still, and will be an ever-lasting fire, ignited by measure and extinguished by measure."

This fragment or literary torso was to become the core of Stoic cosmology; much later, it was regarded as an excellent expression of dialectical materialism by Vladimir Lenin. In general, the close reading of Heraclitus' fragments shows that many of them are mutually, or even dialectically, contradictory, and that the overall impression of them verges on the absurd. On the other hand, Heraclitus seems to have been furious not only with all ordinary people but also with all the other philosophers that he happened to know. On the other hand, he seems to have firmly believed in the excellent cognitive capacity of his fellow human beings. The reason for this paradoxical fluctuation of opinions has remained a mystery. Perhaps Heraclitus' work 'On Nature' was left unfinished by the author himself due to some illness, such as melancholy, which he suffered from. Or perhaps he wrote his last reflections on life at the time of his death; or he may have composed a contradictory or enigmatic piece of work quite intentionally, in terms of his alleged misanthropy; or who knows if a number of fragments from some, even hostile, sources of the virtually untrustworthy copying tradition were erroneously or fraudulently included in Heraclitus' literary life's work.

Heraclitus, well aware of the capacity of his eagle eye to penetrate into the depths of cosmos, regarded himself as the wisest of all mortals. According to numerous anecdotes, which started to live their own lives after his death, Heraclitus' hubris was in due course followed by the curse of the avenging Nemesis Divina.

In philosophy, Heraclitus represented materialism. According to a somewhat macabre anecdote, he was the only ancient philosopher whose dead body was devoured by wandering dogs (www.Athenisfinlandiae.com) - Giordano Brunon kuva: law.umkc.edu

Jonkun toive, monen pelko, kaiken loppu

Elämä itse antautuu joskus objektiivisten mahtien edessä - niin Telluksella kuin muuallakin. Giacomo Leopardi näkee kosmisissa kuvissaan, että "(...) tulee koittamaan aika, jolloin tämä maailma ja koko luonto sammuu. Ja niinkuin tänä päivänä ei ole tallessa mitään merkkiä tai mainetta suurista imperiumeista (...) ja niiden merkillisistä saavutuksista, miten laajalti tunnettuja ne menneinä päivinä olivatkin - niin ei ole jäävä mitään talteen luomakunnan loputtomista vaiheista ja vaivoista. Vain alaston hiljaisuus ja syvä rauha täyttävät rannattoman avaruuden. Niin hajoaa ja katoaa universumin elon ihmeellinen ja järkyttävä salaisuus, ennen kuin sitä ehditään selittää ja ymmärtää."

Leopardia kiehtoi ajatus, että orgaaninen elämä sammuisi kaikkialta ilman, että se siitä enää missään heräisi eloon.

Kerran Giacomo katseli taivaan tähtösiä samalla, kun kosmoksen täytti turpeiden sammakoiden kurnutus.

Giacomo Leopardi oli pessimismin klassikko, siinä missä Schopenhauer ja von Hartmann. Mutta Friedrich Engels edusti todella kosmista optimismia ja ihmisuskoa, kuten sitaatti hänen teoksestaan Luonnon dialektiikka osoittaa tai ainakin implikoi.

"Meillä on varmuus siitä, että kaikessa vaihtelussaankin materia on häviämätöntä eikä ainoakaan sen attribuuteista voi joutua hukkaan. Siksi materia on kerran katkaiseva Maassa korkeimman kukkansa, ajattelevan hengen. Mutta aivan saman rautaisen pakon vuoksi sen täytyy synnyttää henki taas jossakin muualla ja toisena aikakautena."

Latinan 'materia' on sukua niinikään latinan sanalle 'mater' (äiti). 'Aineen korkein kukka' käy hyvästä metaforasta. Se tarkoittaa henkeä Engelsin emergentissä materialismissa.